Ensimmäistä runovihkoani koristaa Gimmel-tyttöbändi :) Olen kirjoittanut siihen "Tartu minuun, avaa kanteni ja rupea lukemaan", "LUE MINUA!" ja vihon takakanteen, että "Piditkö lukemastasi?". Taisin innostua ehkä vähän liikaa...Palautteista selviää, että eniten sain kehuja hyvistä loppusoinnuista ja siitä, että vaikka runojeni aiheet olivat usein surullisia, niiden keskeltä paistoi toivo. Sanoisin, että nämä molemmat piirteet ovat hyvin voimakkaasti läsnä tänäkin päivänä kirjoittamissani runoissa. Käsittelen paljon kuolemaa, väkivaltaa, pettämistä, tyhjyyttä ja hylkäämistä. Sellainen vain vetoaa muhun parhaiten, herättää voimakkaimpia tunteita. Ja, kun miettii esimerkiksi kuolemaa, jonka jokainen meistä tulee joskus kohtaamaan, niin kyllähän sitä on jotenkin hyvä käsitellä ja opetella sisäistämään, ettei kaikki ole ikuista. Ja ehkä enemmän kuin omaa kuolemaamme, meidän on opittava käsittelemään rakkaiden ihmisten poismenoa, jos he lähtevät aikaisemmin. Koskaan ei voi tietää, keitä itse joudut hyvästelemään.
Runovihkoni ensimmäinen runo on nimeltään Elämä.
Muistaen ja unohtaen
itkien ja nauraen
suuttuen ja iloiten
välittäen ja hylkäen
sydämen ääniä kuunnellen
ja lopulta ne pois heittäen,
elämme elämää, ei sen enempää.
Ja seuraava runo Sinä kertokoon tulevaisuuteni ihastuksesta, kirjoitushetkellä en sitä kenellekään omistanut:
Olet minulle vain niin tärkeä,
ei siinä tarvita yhtään järkeä.
Kaiken toivoni laitan sinuun,
mutta voitko edes luottaa minuun.
Ajattelen sinua iltaisin,
ja sama jatkuu aamuisin.
Siihen on ratkaisu yksinkertaisin,
olet oikeasti maailman herttaisin.
Kuka paneutuu myös ihmissuhteisiin:
Kuka minusta välittäisi,
totuuden kertoisi.
Kuka minua rakastaisi,
kyyneleet kuivaisi.
Vastauksia enää tiedä en,
samalla tavalla kuin ennen.
14-vuotiaana mietin tällaista:
Minut on yksin jätetty,
tuskaisella tavalla petetty.
Murskasit sisimpäni,
revit sydäntäni.
Onko minusta mitään jäljellä,
ajattele sitä järjellä.
Jos sinusta siihen on,
olet kumman tunteeton.
Seuraava runo tuo esiin sen, että kannattaa osata välittää siitä, mitä on:
Kaikkea ei voi saada,
mutta ei se maailmaa kaada.
Ja onhan meillä toisemme,
omat onnenhetkemme.
Pidetään niistä kiinni,
uskotaan unelmiimme.
Kuolemasta kirjoitin 14-vuotiaana näin:
Taivaaseen ei voi milloin vain mennä,
eihän ihminen itsestään sinne lennä.
Sieltä tullaan hakemaan,
meitä taivaaseen kutsumaan.
Mielestäni aika kaunis ajatus, vaikka itse sanokin, ja haluan uskoa kuoleman kauneuteen sen kaikessa pelottavuudessaan. Esittelen vielä yhden nuorena kirjoittamani runon, joka tuo esille sitä, kuinka haluan rohkaista ihmisiä elämään:
Joka etsii sitä parempaa huomista,
ymmärtää,
maailma ei ole pelkkää luomista.
Se on tarkoitettu elämistä varten,
ei maailma ole yksin jumalatarten.
Kanna itse vastuu omassa elämässä,
niin ei tarvitse murheita olla keräämässä.
Runoudesta se kaikki siis lähti liikkeelle. Aloitin yläasteella kirjoittamaan myös Tarina toisesta maailmasta -kertomusta, mutta sitä en ole koskaan saanut valmiiksi. Vuoden 2010 kesällä sitten taas hurahdin totaalisesti biisien kirjoittamiseen, jota innoitti rakastuminen Michael Jacksoniin ja Madonnaan. Sitä kautta löysin myös musiikista suurimman inspiraation lähteen kirjoittamiseeni. Nytkin kuuntelen Jipun En osaa elää -biisiä, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä tämän tekstin kanssa. Tuntuu vain hyvältä kuunnella samalla jotain ja herkistää sanat kirjaimiksi.
Tällä hetkellä mulla on työn alla yhden romaanin käsikirjoitus, jonka toivon jonain päivänä näkevän päivänvalon. Sitten mulla on myös pari musikaalikäsikirjoitusideaa, joista toista olen alkanut työstää. On pelottavaa, kun ideoita vain tulee ja sitten on vaikea keskittyä saattamaan mitään loppuun. Joskus pelkäsin, että ideat loppuvat eikä mulla ole enää mitään sanottavaa. Enää en pelkää sitä. Se on ehkä ainut, mitä en elämässä pelkää.
Tämän blogin kirjoittaminen on myös yksi rakkauden kohteistani. Saan purkaa tänne ajatuksiani ja harjoittaa luovuuttani. On tärkeää kirjoittaa paljon, jotta voi koko ajan kehittyä. Ja on ollut sydäntälämmittävän ihanaa saada ihmisiltä palautetta kirjoituksistani. Kiitos kaikista kauniista sanoistanne, ne saavat minut uskomaan entistä kovemmin siihen, että kirjoittaminen on mun juttu. En pystyisi millään muulla tavoin ilmaisemaan itseäni paremmin kuin kirjoittamalla.
Olen naimisissa kynän kanssa, olemme erottamattomat. Runot ja muut tekstit ovat lapsiani, jotka lähetän haikein mielin matkaan, kylmään maailmaan, jossa niitä arvostellaan. Jos niitä ei ole julkaistu missään siten, ettei niitä voi enää muokata, ne voivat palata äidin luokse ja varustan ne paremmin eväin matkaan. Yritän kuitenkin aina olla ylpeä kaikista pikkuisistani. Eikä maailma ole pelkästään kylmä, senkin olen saanut onnekseni huomata <3 Jos joskus menen naimisiin jonkun enemmän ihmistä muistuttavan kanssa, niin mulla on kaksi vaihtoehtoa: joko erota kynästä ja pysyä hyvinä exinä, tai sitten muuttaa käsitystäni yksiavioisuudesta. Joka tapauksessa, kirjoittaminen on mun elämä enkä olisi yhtään mitään ilman sitä.
<3:llä Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti